fin del mundo: Sarria-Portomarin 22 km

Vapunpäivä valkeni sumuisena, mutta lämpimänä ja melkein tuulettomana. Pakkasimme rinkat siten, että minun rinkkani tulisi mahdollisimman kevyeksi.

Ostamamme selkätuen Veli-Pekka kiristi tiukasti vyötäröäni ja lantiotani tukemaan. Ei sitten muuta, kun rinkat selkään ja taipaleelle.

Hivenen jännitti, miten matka taittuu.

Aluksi olikin nousua ylös kirkolle, josta reitti jatkui alas mäkeen ja metsäiselle polulle. Kuljimme hetken junaradan vierustaa. Kunnes menimme syvemmälle luontoon.

Matka oli aluksi nousua, mutta ei mitään mahdottoman jyrkkää. Maisemat olivat huikaisevan kauniita. Välillä piti vain pysähtyä niitä ihailemaan. Mäntyjä ja valtavia vanhoja tammipuita, joiden runkoja peitti sammalkerros, jossa kasvoi erilaisia kasveja. Vanhoja sammaloituneita kiviaitoja. Kerrassaan upeaa. Tässä maisemassa silmä lepää.

Vuoret ovat vaihtuneet kumpuilevaksi maastoksi. Tammissa on jo heleän vihreät lehdet.

Lehmiä on tällä seudulla enemmän ulkona niityillä kuin aiemmin. Ja tietenkin niitä liukumiinoja aina kun mennään jonkin kylän läpi ja hajukin sen mukainen, kovin väkevä ja pistävä.

Välillä esterikin tipautti muutaman kostean pisaran. Aurinko näyttäytyi muutaman kerran. Käki tervehti meitä kukunnallaan, jossain kaukaisuudessa.

Tänään meillä oli eväänä kuivattuja aprikooseja, rusinoita ja pähkinöitä sekä suklaata ja tietenkin vettä. Totesimme, että ne ovat mukavampia energialähteitä, kuin ikuinen patonki ja juusto.

Neljän pienen kylän jälkeen näimme Portomarinin kaukana alhaalla laaksossa. Vielä olisi matkaa nelisen kilometriä alamäkeen. Lopuksi ylitimme leveän Mino-joen, jonka yli meni pitkä silta.

Nousua pitkin tietä itse kylään ja pienellä etsinnällä löytyikin tie hotellille.

Ja päivän olut oli enemmänkin, kuin ansaittu.

Hivenen väsyneenä, mutta tyytyväisinä vapunpäivän vaellukseen odottelemme, että kello tulisi kahdeksan, jolloin saamme täällä hotellissa illallista.