Päivä alko melkoisella viiden kilometrin nousulla asfalttitietä aina vaan ylöspäin. Kylätie oli hiljainen. Vain kylän rakit toivottivat meidän räksynnällään tervetulleiksi. Tuli siinä monta kertaa mieleen, että mitäs jos joku pääseekin aidan takaa tielle. Käykö se heti kankkuun kiinni. Pitääköhän sanonta, haukkuva koira ei pure, paikkansa.
Ohitimme alueen, jossa on ollut metsäpalo. Varsin kitkerät olivat vielä savun hajut.
Asfalttitieltä pujahdimme metsäiselle ja varsin kivikkoiselle polulle, joka kiemurteli vuoroin oikeaan ja vasempaan. Polun varren kivikoille istahdimme pitämään hetken lepotaukoa.
Kolme pyöräcaminoa ajeli ohitsemme. En kyllä itse olisi halunnut noita kivipolkuja ajella.
Matka jatkui vuoroin asfaltti-ja vuoroin hiekkatietä.
Matkan puolessavälissä saavuimme Ansaio - nimiseen kylään. Pysähdyimme konditorion ravintolaan nauttimaan lounaaksi turskaa ja lihavarrasta.
Hyvä oli jatkaa matkaa eteenpäin hyvin tankattuna. Osan loppupäivästä kuljimme asfalttietä pitkin.
Hiekkatie osuudella yht’äkkiä näimme yllämme erilaisia pitsiliinoja. Se oli jonkilainen taideinstallatio kappelista.
Maistelimme tienvarren rypälepensaista makoisia rypäleitä ja tietysti viikunapuista ihania viikunoita.
Reilun kuuden tunnin uurastuksen jälkeen saavuimme majapaikkaamme Alvorgeen.
Päivä oli monien pitkien nousujen ja kuuman päivän johdosta melko rasittava ja aina on ihanaa saavuttaa päivän kohde.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti