Heti jo alkumatkasta jouduimme kumpikin vähentämään vaatetusta. Aurinko paistoi jo aamusta lämpimästi ja ilma oli tyyntäkin tyynempi.
Alkumatkasta kuljimme läpi mänty ja tammimetsien. Käkikin tervehti meitä ja jopa näimme sen lähietäisyydeltä.
Reitti oli jo alkumetreiltä nousujohteisesta.
Reilun kymmenen kilometriä kuljettuame nautimme Rabanol el Camino -nimisessä pienessä kylässä kahvit ja perunatortillat.
Sitten alkoikin yhtäjaksoinen nousu, mikä jatkui ja jatkui. Ilma lämpeni lämpenemistään. Vettä piti tankata usein.
Ohitimme aution kylän, jossa kuitenkin oli baari, mutta ei asukkaita. Kahvit juotiin ja tuore croissant, puoliksi.
Maisemat olivat kuivaa kanervikkoa ja polku oli kivinen.
Vihdoin saavuimme rautaristille, 1530 metrin korkeuteen. Heitimme kivikasaan ristin juurelle, kotoa kantamamme pienet kivet. Tarun mukaan näin pääsee eroon entisistä "synneistään". Kyllä olo kevenikin.
Matkamme jatkui jatkuvalla nousulla. Rinkka painoi ja hartiat tuntuivat raskailta.
Piakkoin ohitimme rauniokylän "Manjarin".
Vielä kukkulalle nousua. Eikö tämä koskaan lopu, tuntui siltä.
Sitten alamäkeen. Vaikeaa kivikkoista polkua. Tuntui loppumattomalta. Alamäki tuntuu pahemmalta kuin ylösnousu. Aurinko paahtaa. Tuulikaan ei viilennä oloa. Vielä on yksi banaani, jonka syömme puoliksi.
Sitten yht'äkkiä näemme kylän, el Asebon.
Vielä vähän kivikkoista alamäkeä. Majapaikkamme oli ihan kylän alussa. Ihana pieni ullakkohuone pitsilakanoineen.
Tämänpäiväinen reitti oli todella rasittava ja olo tuntuu väsyttävältä. Jalkoja särkee ja hartiat kolottaa.
Mutta onneksi kohta saamme ruokaa ja vähän hartiahierontaa.
Kuvia tästäkin päivästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti